Kuka kantaa vastuun osaamisen kehittämisestä?

Teksi julkaistu aluperin Siltasaaren valopäät -blogissa 21.9.2018.

Käytännössä kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että työntekijöiden osaamisen kehittäminen on tärkeää. Tästä huolimatta kehittämistyön vastuunjako on yllättävän jäsentymätön, vaikka ei sinänsä ole kovin monimutkainen asia.

Vastuuta on kaikilla. Kukaan pysty sitä välttämään. Julkisella vallalla, työnantajilla ja työntekijöillä on jokaisella oma roolinsa.

Julkisen vallan tehtävä on luoda tietyt puitteet osaamisen kehittämiselle (järjestelmätaso). Ongelma on siinä, että paraskaan koulutusjärjestelmä ei kykene tuottamaan sellaista työvoimaa, joka olisi aina ja joka tilanteessa täysin työelämän tarpeita vastaavaa. Tarpeet elävät sen verran nopeasti, että koulutuskentän mahdollisuudet muokata tarjontaa eivät pysy perässä.

Käytännössä koulun penkiltä ei siis aina tule 100 % ”valmista työvoimaa”. Tämä premissi on hyväksyttävä, eikä se kerro mitään huonoa koulutuksen järjestäjien toiminnan laadusta. Se on vain osa työelämän dynamiikkaa.

On työnantajien tehtävä täyttää ripeästi muuttuvat työelämän luomat osaamisvajeet – oli kyse sitten uudesta tai vanhasta työntekijästä. Tällainen paikallinen tai työpaikkakohtainen osaamisen hienosäätö on työnantajien velvollisuus. Se vaatii myös resursseja.

Kun julkinen valta on luonut hyvät lähtökohtaiset puitteet ja työnantaja panostaa loppusilaukseen, mikä rooli jää työntekijälle itselleen? Mikä on työntekijän vastuu?

Työntekijän vastuulla on haluta kehittyä. Kaikki mahdollisuudet realisoituvat ainoastaan, jos työntekijä osaa hyödyntää niitä. Jos halua tai motivaatiota ei ole, mitkään puitteet eivät riitä.

Ympäri käydään, yhteen tullaan: Jotta työntekijä voi kantaa vastuunsa kokonaisuudesta, hänellä pitää olla hyvä sivistyksellinen pohja, taidot oppia uutta, hyvät perustaidot sekä strategista tietoa. Näiden tarjoaminen ja ylläpito on julkisen vallan – ja miksei joiltain osin myös työntekijäliittojen – tehtävä.

Suomalaisten rakenteellisen osaamistason ylläpito ja kehittäminen on ennen kaikkea yhteistyötä. Onneksi en ole tavannut ainuttakaan ihmistä – leiristä riippumatta – joka ei jakaisi tätä yhteistä tavoitetta.