Laatutyötä ilman raja-aitoja

Teksti on julkaistu alunperin Siltasaaren valopäät -blogissa 23.11.2018 

Ammatillinen koulutus on ollut otsikoissa – ja pääsääntöisesti negatiivisessa mielessä. Huoli kotona energiajuomaa kittaavista, Counter-Strikea päivät pitkät hakkaavista teineistä on suuri. Miksi ammatilliset opiskelijat eivät saa tarpeeksi opetusta? Miksi he saavat maleksia kotona keskellä päivää? Ajatelkaa lapsia!

Monet ovat löytäneet syyllisen ammatillisen koulutuksen reformista. Osoite on vain puoliksi oikein. Täyteen paniikkiin ei ole syytä.

Reformin jälkeinen ammatillinen koulutus pitää sisällään hyviä palikoita. Itse reformissa oli enemmän hyvää kuin huonoa. Ongelma on, että koulutuksen järjestäjien resurssit ovat liian pienet reformin menestyksekkääseen toteuttamiseen. Ja tästä voidaan syyttää pääsääntöisesti nykyistä, mutta myös edellistä, hallitusta.

Ammatillisen koulutuksen kivijalka on laatu. Myös huolten taustalla on huoli laadun heikkenemisestä. Tunnetusti laatu maksaa, mutta laatutyötä voidaan kehittää myös muilla tavoilla.

Koko ammatillisen koulutuksen laadunhallinta on aikamoinen himmeli. Taustalta löytyy Ammatillisen koulutuksen laatustrategia 2011–2020 -kaltaisia valtion linjapapereita, jotka aika ajoin nostetaan mapista pölyttymästä välitsekkauksia varten.

Tehtävänsä on OKM:llä, OPH:lla, Karvilla, oppilaitoksilla ja työelämän edustajilla. Himmellimäisyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Kaikilla edellä mainituilla toimijoilla on oikeasti tärkeä rooli. Oman kokemukseni mukaan ne ovat myös täynnä osaavia koulutuksen asiantuntijoita.

Mitä voisimme pohtia enemmän, on laadunvalvonnan yhteistyö. Tällä hetkellä ainakin työelämätoimikunnissa istuvat työelämän edustajat kokevat asemansa epäselväksi. Raja-aidat opetushallinnon (OKM, OPH), koulutuksen järjestäjien ja työelämän edustajien (työelämätoimikunnat) eivät vaikuta hälventyneen. Monet eivät koskaan kuulleetkaan Kansallisesta koulutuksen arviointikeskus Karvista. Emme tiedä, mitä kollegamme tekevät.

Lopputuloksena on jupinaa ja manailua siitä, miten ministeriö laatii kelvottomia lakeja eikä kuuntele tarpeeksi työelämää. En epäile, etteikö hallinnon puolella kiroilla samalla tavalla työelämän epärealistisia odotuksia ja ymmärtämättömyyttä.

Miten tuomme toimijoiden kirjon vielä vahvemmin saman pöydän ääreen? Voisimmeko käyttää digialustoja tehokkaammin hyödyksi laadun varmistamisessa? Aivan varmasti. Fiksut työnantajat voivat tukea paikallisten, resurssien kanssa kipuilevien koulutuksen järjestäjien omaa laatutyötä. Ajatus työpaikasta todellisena oppimisympäristönä tuo aivan uudenlaista koukkua työelämän ja oppilaitoksen yhteiseen laatutyöhön. Työelämällä on entistä suorempi keino, mutta myös suurempi vastuu, vaikuttaa ammatillisen koulutuksen laatuun.

Toki myös verkostoituminen ja toisten työn ymmärrys ovat avainasemassa. Selkeästi esiin tuotu arvostus eri laatutoimijoiden työstä madaltaisi kynnystä tehdä yhteistyötä.

Uskon sataprosenttisesti, että kaikkien tavoitteet ovat tismalleen samat: Laadukas ammatillinen koulutus ja korkea työllisyysaste. Maaliin pääsemiseksi tarvitsemme avointa asennetta, tavoitehakuisuutta ja toimivia yhteistyömalleja. 

Kuka kantaa vastuun osaamisen kehittämisestä?

Teksi julkaistu aluperin Siltasaaren valopäät -blogissa 21.9.2018.

Käytännössä kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että työntekijöiden osaamisen kehittäminen on tärkeää. Tästä huolimatta kehittämistyön vastuunjako on yllättävän jäsentymätön, vaikka ei sinänsä ole kovin monimutkainen asia.

Vastuuta on kaikilla. Kukaan pysty sitä välttämään. Julkisella vallalla, työnantajilla ja työntekijöillä on jokaisella oma roolinsa.

Julkisen vallan tehtävä on luoda tietyt puitteet osaamisen kehittämiselle (järjestelmätaso). Ongelma on siinä, että paraskaan koulutusjärjestelmä ei kykene tuottamaan sellaista työvoimaa, joka olisi aina ja joka tilanteessa täysin työelämän tarpeita vastaavaa. Tarpeet elävät sen verran nopeasti, että koulutuskentän mahdollisuudet muokata tarjontaa eivät pysy perässä.

Käytännössä koulun penkiltä ei siis aina tule 100 % ”valmista työvoimaa”. Tämä premissi on hyväksyttävä, eikä se kerro mitään huonoa koulutuksen järjestäjien toiminnan laadusta. Se on vain osa työelämän dynamiikkaa.

On työnantajien tehtävä täyttää ripeästi muuttuvat työelämän luomat osaamisvajeet – oli kyse sitten uudesta tai vanhasta työntekijästä. Tällainen paikallinen tai työpaikkakohtainen osaamisen hienosäätö on työnantajien velvollisuus. Se vaatii myös resursseja.

Kun julkinen valta on luonut hyvät lähtökohtaiset puitteet ja työnantaja panostaa loppusilaukseen, mikä rooli jää työntekijälle itselleen? Mikä on työntekijän vastuu?

Työntekijän vastuulla on haluta kehittyä. Kaikki mahdollisuudet realisoituvat ainoastaan, jos työntekijä osaa hyödyntää niitä. Jos halua tai motivaatiota ei ole, mitkään puitteet eivät riitä.

Ympäri käydään, yhteen tullaan: Jotta työntekijä voi kantaa vastuunsa kokonaisuudesta, hänellä pitää olla hyvä sivistyksellinen pohja, taidot oppia uutta, hyvät perustaidot sekä strategista tietoa. Näiden tarjoaminen ja ylläpito on julkisen vallan – ja miksei joiltain osin myös työntekijäliittojen – tehtävä.

Suomalaisten rakenteellisen osaamistason ylläpito ja kehittäminen on ennen kaikkea yhteistyötä. Onneksi en ole tavannut ainuttakaan ihmistä – leiristä riippumatta – joka ei jakaisi tätä yhteistä tavoitetta.  

Upeat nuoret osaajat

Teksti on julkaistu alunperin Siltasaaren valopäät -blogissa 22.5.2018

Näinä kyynisinä aikoina suosittelen pientä positiivisuuspiikkiä. Sopivana dopingina toimivat vaikka vuosittain pidettävät nuorten ammattiosaamisen SM-kilpailut eli Taitaja-kilpailut. Tänä vuonna kisattiin Tampereella. 

Toden totta: Nuorissa on tulevaisuus – ainakin jos mittarina käyttää Taitajien saldoa. On mykistävää, miten lahjakkaita ja taitavia nuoret ammattiosaajat ovat, mistä iso kiitos kuuluu Suomen laadukkaalle ammatilliselle koulutukselle. 

Tiedostan, että Taitajissa esillä olevat kilpailijat ovat alansa huippuja, mikä ei automaattisesti välitä koko kuvaa ammatillisen koulutuksen laadusta. Ammattitaidon kansainvälisissä kilpailuissa näkee myös sitä, että mitalin kiilto silmissä keskitytään robottimaisesti yksittäiseen suoritukseen, ja unohdetaan täysin, miksi ylipäätään kilpaillaan. Tällöin MM-mitali ei kerro totuutta maan ammatillisen koulutuksen ja osaamisen laadusta. 

Näin ei onneksi ole Suomen laita. Toki meilläkin valmennetaan kilpailijoita, mutta toiminnan periaate on, että kautta linjan laadukas ammatillinen koulutus luo parhaan pohjan myös huippuyksilöjen kehittymiselle. Huiput taas näyttävät esimerkkiä aloittelijoille ja omaa alaansa vielä etsiville. Myös työelämä on vahvasti mukana kilpailutoiminnassa. 

Itselläni oli ilo ja kunnia toimia tarjoilija-lajin kilpailuasiakkaana. Vastuullinen tehtäväni oli isännöidä neljän hengen pöytäkuntaa sekä nauttia ruuasta ja laadukkaasta palvelusta. Voin vilpittömästi sanoa, että kyseessä oli yksi parhaista – ellei paras – ravintolakokemukseni, vaikka kyseessä olikin simulaatio. 

Taskussakin oli lappu, josta lunttasin, mitä viiniä (näennäisen) asiantuntevasti (tarjoilijan suosituksesta) tilasin ja kilpailija liekitti pihvit silmiemme edessä täydellisiksi. Hän sijoittuikin 10 finalistin joukosta lopulta neljänneksi. Kokemus oli huikea!

Kilpailualueen käytävät huokuivat hyvää henkeä. Monet lajit tarjosivat myös upeita näytteitä kilpailijoiden osaamisesta, kuten kuvan ravintolakokkien aikaansaannoksista voi päätellä. Ennen kaikkea Taitajat loivat tänäkin vuonna uskoa ammatillisen koulutuksen tulevaisuuteen, vaikka puitteet eivät ole helpot. 

Amikset ovat kärsineet suhteettomasti nykyhallituksen sokeasta moukaroinnista. Juhlapuheissa ammatillisen koulutuksen laadun tärkeyttä on ylistetty samalla, kun koulutuksen järjestäjien resurssit on vedetty minimiin. 

Taitajissa nuoret osaajat näyttävät konkreettisesti, mitä voimme menettää, jos jatkamme lyhytnäköisellä koulutuksen leikkauslinjalla.

Kaupunkikehitysjohtajasta ja poliittisesta keskustelusta

Järvenpään maanantain kaupunginvaltuuston esityslista oli lyhyt, mutta keskustelu pitkä – rapiat kolme tuntia. Onneksi poliitikon pitää kestää hieman pidemmätkin luennot, jos ei mennä aivan aiheen ohi.

Itse päätökseen kaupunkikehitysjohtajan paikasta olen tyytyväinen. Työntekijöiden oikeudet ovat yksi poliittisen ja yhteiskunnallisen toimintani kulmakiviä. En lähde näillä teemoilla leikkimään, vaikka kyseessä olisikin johtoportaan tehtävä kaupungin organisaatiossa.

Kaupunkikehitysjohtajan viran täyttämiseen liittyvät parhaat juridiset arviot sanoivat, että tehtävää tulee lain mukaan tarjota Olli Keto-Tokoille. Tässä tapauksessa valtuusto edustaa työnantajaa, ja työnantaja ei voi kohdella kaupungin työntekijöitä mielivaltaisesti. Siksi äänestin suoran valinnan puolesta, kuten teki valtaosa valtuutetuista.

Tästä päästääkin toiseen teemaan, josta kävin valtuuston puhujapöntöstä sanomassa muutaman sanan.

Noin vuosi sitten muutin Järvenpäähän. Olen kotiutunut erinomaisesti, Järvenpää on täyttänyt kaikki odotukseni.

Ison osan kuluneesta vuodesta olen saanut kunnian istua myös kaupunginvaltuustossa. Tämän myötä olen saanut (lähtien tyhjästä taulusta) tuntea rautaisannoksen kaupungin poliittista keskustelukulttuuria.

Ja hyvät ystävät, se ei hyvältä tunnu.

Kaupunkikehitysjohtajan viran täyttäminen toimikoon esimerkkinä. Kaupunginvaltuutetut toimivat eturintamassa määrittämässä poliittisen keskustelun tasoa. Nyt emme ole asemamme arvoisia.

Monessa tapauksessa valtuuston jäsenet odottavat kuin hyeenat mahdollisuutta iskeä kollegansa kimppuun. Tämä on jotain käsittämätöntä, kaupungin päätöksentekoa halvaannuttavaa myrkkyä ja yksikertaisesti karmeaa käytöstä.

Järvenpään uusi kaupunginjohtaja on juuri aloittamassa työssään. Nyt olisi juuri oikea hetki meistä jokaisen katsoa peiliin ja aloittaa uudenlaisen, terveemmän ja rakentavamman poliittisen keskustelukulttuurin luominen. En ole itsekään syytön, joten otan tämän tavoitteen myös omaksi sydämenasiakseni.

Ay-liikkeen tavoitteena on sivistysyhteiskunta

Kirjoitus on julkaistu 22.1.2018 Siltasaaren valopäät -blogissa.

STK:n ja EK:n lobbarina neljä vuosikymmentä häärännyt Lasse Laatunen kuvaili muistelmissaan työmarkkinajärjestöjen koulutusasiantuntijoita vähemmän mairittelevasti: ”Heistä on ollut kautta työmarkkinahistorian vaikea saada mitään tolkkua.” 

Koulutuspolitiikka ei ole niin monimutkaista, etteikö myös työmarkkinajuristi voisi päästä kärryille vähintään perusteista. Laatusen kohdalla kyse lienee enemmän henkilökohtaisesta kiinnostuksen puutteesta. No, mieltymyksensä kullakin.

Palkansaajapuolella on pari hyvää syytä olla kiinnostunut koulutuksesta.

Ensimmäinen on selkeä ja konkreettinen. Osaamisen kehittäminen nostaa todennäköisyyttä työllistyä ja edetä uralla. 

Tämän päivän osaamisperusteisessa koulutusmaailmassa myös epäformaalin koulutuksen merkitys on kasvussa, mutta formaalilla puolella (jossa asiaa on paremmin tutkittu) yhteys on kirkas: Jokainen tutkintotaso nostaa segmentin työllisyysastetta helposti parikymmentä prosenttiyksikköä. 

Käytännössä merkittävin rajapinta osuu 2. asteen tutkinnon suorittaneiden ja kokonaan vailla perusasteen jälkeistä tutkintoa olevien väliin. Suomeksi sanottuna vähintään 2. asteen tutkinnon suorittaminen helpottaa työllistymistä reippaasti. Rakenteellinen koulutustason nousu on paras tapa suojella kansalaisia työttömyydeltä. 

Mutta on myös toinen syy – vähintään yhtä tärkeä, joskin hieman abstraktimpi: Ay-liikkeen tavoitteena on sivistyneiden ihmisten yhteiskunta.

Miksi? Koska sivistykseen pyrkivä ihminen on ajatteleva ihminen. Sivistykseen pyrkivä, tiedostava ihminen ei purematta niele teknokraattisia totuuksia. 

Ettäkö pitää leikata palkoista? Ettäkö pitää leikata työttömyysturvasta? Ettäkö pitää tehdä nämä ja nämä veronkevennykset? Ettäkö ei ole vaihtoehtoja? 

Kyse ei ole sivistyssanoista ja maisterinpapereista, vaan yhteiskuntakriittisyydestä, omien aivojen käyttämisestä sekä tiedon ja tieteen arvostamisesta. Siitä, että on kiinnostunut ja ottaa selvää. Se on todellista sivistystä. 

Vaihtoehtoja löytyy aina. Joskus parempia, joskus huonompia, mutta sivistynyt ja tiedostava ihminen osaa arvioida sen itse. 

Palkansaajaliikkeen on palattava sivistysliikkeeksi, jollainen aikoinaan olimme. En ole haikailemassa takaisin vanhaan, vaan nimenomaan kohti uutta tulevaisuuden voimaannuttavaa sivistystä.

Haluamatta kuulostaa liian mahtipontiselta, ay-liikkeelle on tarjolla vallankumouksellinen rooli. Liittojen velvollisuus on kyseenalaistaa valtarakenteet – ja liitto yhtä kuin jäsenensä. Oman koulutus- ja sivistystoiminnan kautta menemme kohti tätä tavoitetta.

Globaali kilpailu ei juuri jaa armopaloja. Koulutuksen ja sivistyksen kautta otamme kohtalomme vahvemmin omiin hyppysiimme. Digitalisaatio antaa tähän paremmat eväät kuin koskaan. Ennen oli luku- ja opintopiirejä, joissa työntekijät kehittivät itseään. Nyt saman voi tehdä vielä demokraattisemmin, mobiilisti ja vaivattomasti.