Vanhan oppivelvollisuuden suuri ongelma on, että se ei enää tuota riittävää osaamisen ja sivistyksen tasoa työssä ja siviilielämässä pärjäämiseen. Ainoastaan perusopetuksen varassa olevien kansalaisten työllisyysaste on häkellyttävän paljon heikompi kuin toisen asteen tai korkea-asteen koulutuksen saaneiden. Pärjätäksemme meillä suomalaisilla pitää olla vähintään toisen asteen tutkinto. Oppivelvollisuuslain uudistaminen edistää tätä tavoitetta harppauksittain.
Uuden oppivelvollisuuslain äänekkäin kritiikki on kohdistunut siihen, että käytämme jatkossa koulutukseen liikaa rahaa, kun sama tulos voitaisiin tuottaa halvennetusti erilaisilla täsmätoimenpiteillä, joissa pienemmät resurssit kohdistettaisiin vain mahdollisesti marginalisoituviin nuoriin. Idea on aivan asiallinen, mutta toimet hyvistä tarkoitusperistä huolimatta riittämättömät.
Potentiaalisesti syrjäytyvien nuorten tunnistaminen ja saattaminen vaihtelevien toimenpiteiden piiriin on tosi asiassa äärimmäisen vaikeaa. Varmin tapa huolehtia siitä, että hyvinvointivaltion kapeikoissa piileskelevät pontentiaaliset syrjäytyjät saatetaan turvallisesti elämässä eteenpäin, on puuttua koulutusjärjestelmän rakenteisiin – eli toisin sanoen kehittää lakia oppivelvollisuudesta tukemaan juuri heitä.
Toinen kritiikki kohdistuu ”pakkotoimiin”. Nuorten motivaation pelätään heikkenevän, jos heidän on oppivelvollisuusiän uuden määrittämisen myötä pakko siirtyä toisen asteen opintoihin.
Harvat tätä pakkoa vastustavat ovat kuitenkaan valmiita esimerkiksi alentamaan oppivelvollisuusikää, vaikka se olisi toki kaikenlaista ”pakkoa” vastustavan linjan mukaista. Vai onko oppivelvollisuusikä maagisesti juuri nyt tismalleen tasapainoinen yhdistelmä pakkoa ja vapautta? Kaikki tiedämme, että näin ei ole.
Oppivelvollisuus on siis määriteltävä uudelleen vastaamaan modernin maailman vaatimuksia. Tämä on myös kansantalouden etu, kuten lukuisista riippumattomista tutkimuksista on käynyt ilmi.
Maamme historia on rohkeiden yhteiskunnallisten edistysaskelien historiaa. Emme ole pelänneet muutosta, eikä sitä pidä pelätä nytkään. Koulutus ja sivistys kuuluvat jokaiselle.
Kirjoittaja on koulutuspoliittinen asiantuntija ja Järvenpään kaupunginvaltuutettu (sd.)
Kolumni on julkaistu Keski-Uusimaa-lehdessä 12.7.2020.
