Koulutustaso on merkittävästi määrittämässä paitsi yksilön omaa sosioekonomista asemaa myös tuon aseman siirtymistä jälkipolville.
Institutionaalisella tasolla Suomi ei ole mikään luokkayhteiskunta. Meillä on inklusiivinen koulutusjärjestelmä, joka perustuu lähes täysin julkisille palveluille ja on käyttäjälle pitkälti maksuton (oppivelvollisuuslain uudistamisen myötä myös toisella asteella).
Suomalainen koulutusjärjestelmä ei myöskään sisällä pussinperiä. Vaikka opiskelu ei olisi nuorena maistunut, ovet pysyvät auki tohtorin tutkintoon asti myös myöhemmässä iässä.
Myös yleinen mielipide on tällaisen järjestelmän puolella. Harvat peräänkuuluttavat julkisen sektorin valta-aseman murtamista esimerkiksi yksityiskoulujen kautta.
Järjestelmän osaset mahdollistavat koulutuksen kautta sosioekonomisen nousun jokaiselle. Jos ihminen on lahjakas ja motivoitunut, hänellä on periaatteessa kaikki mahdollisuudet pärjätä ja saada koko sisäinen potentiaalinsa käyttöön.
Koulutusjärjestelmä luo hyvät puitteet, mutta kaikki ei silti ole hyvin. Koulutus polarisoituu - ja sen myötä koko yhteiskunta.
Tutkimusten mukaan korkeakoulutettujen lapsi hankkii korkeakoulutuksen 11 kertaa todennäköisemmin kuin perusasteen varassa olevien vanhempien jälkikasvu. Kun tällainen kehitys jatkuu tarpeeksi kauan, alkaa suomalaiseenkin yhteiskuntaan hiipiä luokkayhteiskunnan elementtejä. Tietty kansanosa tuntuu jumittuvan tiettyyn sosioekonomiseen asemaan.
Brutaaleimmillaan polarisoituminen on konkretisoitunut joidenkin korkeakoulupaikkojen hakuprosesseissa. Ilman kallista valmennuskurssia ovet oikeustieteelliseen eivät aukea. Kenellä on ollut varaa maksaa valmennuskurssi? Hieman karrikoiden voi vastata, että juristien lapsilla.
Hyvinvointivaltion idean mukainen koulutuksen tasainen jakautuminen ei vaikuta toteutuvan optimaalisesti. Se ei ehkä tee Suomesta luokkayhteiskuntaa, mutta suunnan osalta meidän on syytä olla hereillä.
Kirjoittaja on järvenpääläinen koulutuspoliittinen asiantuntija ja kaupunginvaltuutettu (sd.).
