Maailman paras kaupunki

Vajaa neljä vuotta sitten ovet avautuivat itselleni täysin uuteen maailmaan, kun tulin yllättäen valituksi Järvenpään kaupunginvaltuustoon. Muistan selvästi, kuinka pöllämystynyt oloni oli vaali-iltana - mitähän tästäkin tulee?

Valtuustokausi on vaikuttanut minuun monella tavalla. Demokraattinen vaikuttaminen on kunnia-asia, mutta olen myös oppinut tuntemaan kotikaupunkini aivan uudella tavalla. Ilman valtuustoa side olisi varmasti jäänyt pinnallisemmaksi. Nyt olen nähnyt syvällisesti Järvenpään monet puolet. 

Järvenpäällä on niin paljon vahvuuksia, joita koronapandemia tai kuntatalouden haasteet eivät kykene murtamaan: Kulttuurin henki on jotain aivan huikeaa, kuntalaiset ovat sitkeitä mutta empaattisia, Rantapuistossa avautuva maisema Tuusulanjärvelle on aidosti inspiroiva. Ja kyllä: myös kuntapäättäjät tekevät työtään vilpittömin ja pyyteettömin mielin.  

Olen asunut elämäni aikana seitsemässä kunnassa. Missään en ole tuntenut oloani yhtä kotoisaksi kuin Järvenpäässä. En ole naiivi enkä halua loukata muiden Keski-Uudenmaan hienojen kuntien asukkaita, mutta Järvenpää on minulle juuri oikea paikka. En usko, että aion koskaan muuttaa pois.

Kääntöpuolena olen luonnollisesti oppinut tuntemaan myös ne haasteet. Itselläni on kolme mahtavaa lasta, joiden tulevaisuus on minulle kaikki kaikessa. Sen vuoksi otan myös vähemmän hyvät puolet avosylin vastaan, sillä vain siten ne voidaan korjata. Tosirakkaus on sitä, että ei sulje silmiään kultansa heikkouksilta.

Ja kun puhun Järvenpään heikkouksista, puhun myös omista heikkouksistani kaupunginvaltuutettuna. Olenko tehnyt kaikkeni, että lapseni saavat kasvaa turvallisessa ja yhdenvertaisessa kaupungissa, jossa palvelut takaavat tasa-arvon ja hyvinvoinnin? Tämä tie ei varmasti ole vielä käyty loppuun.

Monipuolinen Järvenpää on maailman paras kaupunki. Ei musta eikä valkea vaan värikäs kuin sateenkaari – myös harmaassa loskasäässä. Kyyniset ihmiset saavat rauhassa hymähdellä tämän kuullessaan, mutta minuun se ei vaikuta. Lähden ulos ihailemaan kotikaupunkini mahtavuutta!

Kirjoittaja on järvenpääläinen koulutuspoliittinen asiantuntija ja kaupunginvaltuutettu (sd.).

Julkaistu Keski-Uusimaa-lehdessä 26.12.2020.

Luokkayhteiskuntako?

Koulutustaso on merkittävästi määrittämässä paitsi yksilön omaa sosioekonomista asemaa myös tuon aseman siirtymistä jälkipolville.

Institutionaalisella tasolla Suomi ei ole mikään luokkayhteiskunta. Meillä on inklusiivinen koulutusjärjestelmä, joka perustuu lähes täysin julkisille palveluille ja on käyttäjälle pitkälti maksuton (oppivelvollisuuslain uudistamisen myötä myös toisella asteella). 

Suomalainen koulutusjärjestelmä ei myöskään sisällä pussinperiä. Vaikka opiskelu ei olisi nuorena maistunut, ovet pysyvät auki tohtorin tutkintoon asti myös myöhemmässä iässä.

Myös yleinen mielipide on tällaisen järjestelmän puolella. Harvat peräänkuuluttavat julkisen sektorin valta-aseman murtamista esimerkiksi yksityiskoulujen kautta.   

Järjestelmän osaset mahdollistavat koulutuksen kautta sosioekonomisen nousun jokaiselle. Jos ihminen on lahjakas ja motivoitunut, hänellä on periaatteessa kaikki mahdollisuudet pärjätä ja saada koko sisäinen potentiaalinsa käyttöön. 

Koulutusjärjestelmä luo hyvät puitteet, mutta kaikki ei silti ole hyvin. Koulutus polarisoituu -  ja sen myötä koko yhteiskunta. 

Tutkimusten mukaan korkeakoulutettujen lapsi hankkii korkeakoulutuksen 11 kertaa todennäköisemmin kuin perusasteen varassa olevien vanhempien jälkikasvu. Kun tällainen kehitys jatkuu tarpeeksi kauan, alkaa suomalaiseenkin yhteiskuntaan hiipiä luokkayhteiskunnan elementtejä. Tietty kansanosa tuntuu jumittuvan tiettyyn sosioekonomiseen asemaan. 

Brutaaleimmillaan polarisoituminen on konkretisoitunut joidenkin korkeakoulupaikkojen hakuprosesseissa. Ilman kallista valmennuskurssia ovet oikeustieteelliseen eivät aukea. Kenellä on ollut varaa maksaa valmennuskurssi? Hieman karrikoiden voi vastata, että juristien lapsilla.

Hyvinvointivaltion idean mukainen koulutuksen tasainen jakautuminen ei vaikuta toteutuvan optimaalisesti. Se ei ehkä tee Suomesta luokkayhteiskuntaa, mutta suunnan osalta meidän on syytä olla hereillä.

Kirjoittaja on järvenpääläinen koulutuspoliittinen asiantuntija ja kaupunginvaltuutettu (sd.).

Tulevaisuuden taidot

Maamme koulutuspolitiikan strategisen kehittämisen ytimessä on osaamistarpeiden ennakointi. Tätä tärkeää työtä tehdään monissa paikoissa, etunenässä Opetushallituksessa sekä erilaisilla koulutuksen ja työelämän rajapinnoilla.

Osaamisen ennakointityön simppeli haaste on, että se on todella vaikeaa. Katse on kohdistettava 10-15 vuoden päähän. Millaista taitoja työmarkkinat silloin tarvitsevat? Millaista koulutusta kansalaisille tulisi tarjota? Minkälaisia työtehtäviä tulevaisuus pitää sisällään? Tiedämme globaalit megatrendit, kuten ilmastonmuutoksen tai kaupungistumisen, mutta osumisprosentti jää silti usein maltilliseksi.

Markkinatalous luo tarpeita työelämälle usein jopa kaoottisen oloisesti, mutta hyvä niin. Dynaaminen elinkeinoelämä ja vauhdikkaasti kehittyvät työmarkkinat ovat ehkä haaste koulutusjärjestelmälle, mutta kertovat elintarkeästä innovaatio- ja uudistumiskyvystä.

Yksittäisten taitotarpeiden ennakoinnin lisäksi parhaiten koulutusjärjestelmä vastaa markkinoiden haasteisiin pitämällä kiinni yksilöiden kyvystä kehittää itseään: olivat tulevaisuuden osaamistarpeet mitkä tahansa, on kyettävä huolehtimaan kyvyistä kouluttautua uudelleen ja mukautua vääjäämättömään muutokseen ympärillämme. 

Tämä taas vaatii ihmisiltä jotain aivan erityistä: tiettyjä perustaitoja, oppimisen metataitoja, soveltavia kognitiivisia kykyjä, itsensäjohtamista. 

Tie näihin hieman abstraktimpiin taitoihin kulkee sivistyksen kautta. Meidän ei pidä unohtaa yleissivistävän opetuksen tärkeyttä, tapahtui se sitten varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa, toisella- tai korkea-asteella. 

Usein esimerkiksi ammatillisessa koulutuksessa olevien nuorten kohdalla tunnutaan ajattelevan, että he kyllä pärjäävät elämässä kunhan oppivat oleelliset ammatilliset taidot. Lukeminen, kirjoittaminen, matematiikka tai vaikka yhteiskunnallinen osaaminen koetaan lähinnä taakaksi.  

Kyseiset taidot ovat kuitenkin kullan arvoiset siinä vaiheessa, kun vanha osaaminen vanhenee ja pitäisi alkaa oppia jälleen uutta. Tällä hetkellä toiset ovat huomattavasti valmiimpia vastaanottamaan työelämän muutokset kuin toiset. Ja ikävä kyllä raja kulkee usein sosioekonomisen taustan mukaan.

Kirjoittaja on järvenpääläinen koulutuspoliittinen asiantuntija ja kaupunginvaltuutettu (sd.)

Kolumni on julkaistu Keski-Uusimaa-lehdessä 19.8.2020.

Koulutusta ja sivistystä jokaiselle

Vanhan oppivelvollisuuden suuri ongelma on, että se ei enää tuota riittävää osaamisen ja sivistyksen tasoa työssä ja siviilielämässä pärjäämiseen. Ainoastaan perusopetuksen varassa olevien kansalaisten työllisyysaste on häkellyttävän paljon heikompi kuin toisen asteen tai korkea-asteen koulutuksen saaneiden. Pärjätäksemme meillä suomalaisilla pitää olla vähintään toisen asteen tutkinto. Oppivelvollisuuslain uudistaminen edistää tätä tavoitetta harppauksittain.

Uuden oppivelvollisuuslain äänekkäin kritiikki on kohdistunut siihen, että käytämme jatkossa koulutukseen liikaa rahaa, kun sama tulos voitaisiin tuottaa halvennetusti erilaisilla täsmätoimenpiteillä, joissa pienemmät resurssit kohdistettaisiin vain mahdollisesti marginalisoituviin nuoriin. Idea on aivan asiallinen, mutta toimet hyvistä tarkoitusperistä huolimatta riittämättömät.

Potentiaalisesti syrjäytyvien nuorten tunnistaminen ja saattaminen vaihtelevien toimenpiteiden piiriin on tosi asiassa äärimmäisen vaikeaa. Varmin tapa huolehtia siitä, että hyvinvointivaltion kapeikoissa piileskelevät pontentiaaliset syrjäytyjät saatetaan turvallisesti elämässä eteenpäin, on puuttua koulutusjärjestelmän rakenteisiin – eli toisin sanoen kehittää lakia oppivelvollisuudesta tukemaan juuri heitä.

Toinen kritiikki kohdistuu ”pakkotoimiin”. Nuorten motivaation pelätään heikkenevän, jos heidän on oppivelvollisuusiän uuden määrittämisen myötä pakko siirtyä toisen asteen opintoihin.

Harvat tätä pakkoa vastustavat ovat kuitenkaan valmiita esimerkiksi alentamaan oppivelvollisuusikää, vaikka se olisi toki kaikenlaista ”pakkoa” vastustavan linjan mukaista. Vai onko oppivelvollisuusikä maagisesti juuri nyt tismalleen tasapainoinen yhdistelmä pakkoa ja vapautta? Kaikki tiedämme, että näin ei ole. 

Oppivelvollisuus on siis määriteltävä uudelleen vastaamaan modernin maailman vaatimuksia. Tämä on myös kansantalouden etu, kuten lukuisista riippumattomista tutkimuksista on käynyt ilmi.  

Maamme historia on rohkeiden yhteiskunnallisten edistysaskelien historiaa. Emme ole pelänneet muutosta, eikä sitä pidä pelätä nytkään. Koulutus ja sivistys kuuluvat jokaiselle.

Kirjoittaja on koulutuspoliittinen asiantuntija ja Järvenpään kaupunginvaltuutettu (sd.) 

Kolumni on julkaistu Keski-Uusimaa-lehdessä 12.7.2020.