Kiitokseksi turvallinen paluu arkeen

Hallitus pitää tällä viikolla kehysriihenä tunnettua vastaterapeuttista istuntoa. Sisään mennään suurin toivein ja ulos tullaan kiukkuisena, pettyneenä ja katkerana.

Kryptisestä nimestään huolimatta sessio on tärkeä. Siinä missä vuotuisissa budjettineuvotteluissa lähinnä siirrellään rahaa taskusta toiseen, kehysriihessä päätetään, kuinka pitkälle piikki on auki.

Edessä oleva rutistus ei ole aivan keveimmästä päästä. Hallitus saa taiteilla koronasta toipumisen ja työllisyystavoitteiden ristipaineessa. Kuntavaalitkin ovat mukavasti aivan nurkan takana. Jos korona-exitissä epäonnistutaan, Twitterin riekkujat eivät pidä työllisyystoimenpiteitä tarpeeksi aggressiivisina (tämä toki tapahtuu joka tapauksessa) ja kuntavaaleissakin tulee vielä turpaan, saatamme kaupan päälle päästä äänestämään vielä ennenaikaisissa eduskuntavaaleissa.

Hallituksen ensisijainen tehtävä on edelleen tukea koronapandemian murjomia työntekijöitä ja toimialoja. Etunenässä tulevat matkailu ja ravintolat, mutta osansa ovat saaneet kiinteistöpalveluala, vartiointi, erikoiskauppa, RAY:n pelipaikat ja lukuisat muut palvelualat. Paluun edes jonkinlaiseen normaalitilaan on viimeistään alkusyksystä pakko tapahtua. Rokotusten pitää saavuttaa tehokkaasti myös työikäiset ja yritykset tarvitsevat reaaliaikaista tukea työllistämiseen. Jos tässä epäonnistutaan, toimialat kokevat konkurssien ja työttömyyden kautta sellaisia rakenteellisia muutoksia, joista ei ole paluuta.

Pelissä on siis todella paljon. Palvelualojen työntekijät voivat nukkua yönsä sinänsä hyvin, että ainakaan heidän panoksestaan pandemiasta selviäminen ei jää kiinni. On mielenkiintoista, miten ennen lähes näkymätöntä työtä tehneet ovatkin kriisin iskiessä korvaamattomia. Pysähtykäämme siis miettimään, kenelle kiitos kuuluu viimeisen reilun 12 kuukauden ajalta. Palvelualojen ammattilaiset ovat pyyteettömästi oman terveytensä uhalla pyörittäneet niitä pyöriä, jotka ovat mahdollistaneet siedettävän korona-ajan kaikille meille suomalaisille.

Tähän peilaten onkin melko karua katsoa, minkälaista kiitosta tietyistä piireistä hallituksen kehysriihessä näille korona-ajan sankareille toivotaan. ”Kannustamisen” nimissä työttömyysturvaan vaaditaan leikkauksia tilanteessa, jossa töitä ei käytännössä ole. Pandemian jälkeen yritysten ollessa henkihieverissä ei mikään kannustin maan päällä auta työnhakijaa työllistymään, jos varaa rekrytointiin ei yksinkertaisesti ole.

Tarvitaan itse asiassa jotain aivan päinvastaista: Reaaliaikaista työllistämisen tukea ja korkeampaa työttömyysturvaa niille, jotka ovat pandemian seurauksena ilman työtä. Niin kauan kuin työmarkkinat eivät vedä normaalilla tavalla, on turha edes haaveilla työttömyysturvaan kajoamisesta – ainakaan heikentävästi.  

Palvelualojen työntekijöiden toiveet ovat maltilliset. He eivät pyydä kuuta taivalta tai edes erityistä kiitosta uhrauksistaan – vaikka se totta vie olisi kohtuullista. He toivovat turvallista paluuta työpaikoille ja mahdollisuutta hoitaa perheitään ja arkeaan vakaalta ja ennustettavalta pohjalta. Tämä ei ole paljon pyydetty – ja se kehysriihessä hallituksen on kyettävä toimittamaan.

Teksti on alunperin julkaistu Palvelualojen ammattiliitto PAMin blogissa 19.4.2021.

Kunnia terkkareille

Yksi tulevien kuntavaalien kärkiteemoista on epäilemättä taloudellisesti tuotetut sosiaali- ja terveyspalvelut. Kuntatalous näyttää punaista ja syy kaadetaan meilläkin mieluusti Keusoten sekä aivan erityisesti sen hallinnossa istuvien poliitikkojen niskaan.

Miten sote-menoja saadaan painettua alas? Hallintoa voidaan tehostaa, organisaatiota vetää liinimmäksi ja työntekijöistä puristaa ulos viimeisetkin energiat. 

Paras keino on kuitenkin se, että olemme itse hieman terveempiä. Kun olemme terveempiä, tarvitsemme vähemmän sote-palveluja. Ei kovin yllättävää. Terveempiä puolestaan olemme, jos emme päästä itseämme sairaaksi.

On selvää, että enemmistö sote-palvelujen käyttäjistä ei voi vaikuttaa asemaansa. Hyvinvointivaltion palvelut kuuluvat juuri heille. Tästä ei ole kahta sanaa. 

Mutta jotta kuntien rahat riittävät juuri näihin oleellisiin palveluihin, kaikki kynnelle kykenevät ovat velvollisia pitämään yllä omaan terveyttään ja hyvinvointiaan. Kyllä - velvollisia. 

Ei välttämättä tavallista demaripuhetta - mutta faktat ovat faktoja. Esimerkiksi viiden prosentin painonpudotus puolittaa todennäköisyyden sairastua kakkostyypin diabetekseen. Ei ihan mahdoton diili, jos minulta kysytään. 

On yksi työntekijäryhmä, joka on aivan oleellinen sote-menojen nousun pysäyttämisessä: Terveydenhoitajat. Kaikki sote-henkilöstö on tärkeää, mutta terveydenhoitajat ovat ehdottomia suosikkejani. Sairaanhoitajat ja lääkärit hoitavat sairauksia, mutta terkkarit estävät niiden syntymisen. Juuri sitä tarvitsemme.

Terkkari on todellinen kustannustehokkuuden mestari. Yksi hyvä terveydenhoitaja säästää kaupungille monin verroin vuosipalkkansa verran. Työuupumus, sydän- ja verisuonisairaudet, ikääntyvien toimintakyky, mielenterveysogelmat, perhehuolet ja vanhemmuuden haasteet. Terveydenhoitajat ovat näiden kaikkien ennaltaehkäisyn ammattilaisia.

Olen keski-ikää kolkutteleva konttorirotta ja kolmen pienen lapsen isä. Voin luvata, että kuuntelen työterveyshoitajani ohjeet tarkalla korvalla. Samaa suosittelen kaikille! 

 

Kirjoittaja on järvenpääläinen koulutuspoliittinen asiantuntija ja kaupunginvaltuutettu (sd.).

Julkaistu Keski-Uusimaa-lehdessä 24.2.2021

Maailman paras kaupunki

Vajaa neljä vuotta sitten ovet avautuivat itselleni täysin uuteen maailmaan, kun tulin yllättäen valituksi Järvenpään kaupunginvaltuustoon. Muistan selvästi, kuinka pöllämystynyt oloni oli vaali-iltana - mitähän tästäkin tulee?

Valtuustokausi on vaikuttanut minuun monella tavalla. Demokraattinen vaikuttaminen on kunnia-asia, mutta olen myös oppinut tuntemaan kotikaupunkini aivan uudella tavalla. Ilman valtuustoa side olisi varmasti jäänyt pinnallisemmaksi. Nyt olen nähnyt syvällisesti Järvenpään monet puolet. 

Järvenpäällä on niin paljon vahvuuksia, joita koronapandemia tai kuntatalouden haasteet eivät kykene murtamaan: Kulttuurin henki on jotain aivan huikeaa, kuntalaiset ovat sitkeitä mutta empaattisia, Rantapuistossa avautuva maisema Tuusulanjärvelle on aidosti inspiroiva. Ja kyllä: myös kuntapäättäjät tekevät työtään vilpittömin ja pyyteettömin mielin.  

Olen asunut elämäni aikana seitsemässä kunnassa. Missään en ole tuntenut oloani yhtä kotoisaksi kuin Järvenpäässä. En ole naiivi enkä halua loukata muiden Keski-Uudenmaan hienojen kuntien asukkaita, mutta Järvenpää on minulle juuri oikea paikka. En usko, että aion koskaan muuttaa pois.

Kääntöpuolena olen luonnollisesti oppinut tuntemaan myös ne haasteet. Itselläni on kolme mahtavaa lasta, joiden tulevaisuus on minulle kaikki kaikessa. Sen vuoksi otan myös vähemmän hyvät puolet avosylin vastaan, sillä vain siten ne voidaan korjata. Tosirakkaus on sitä, että ei sulje silmiään kultansa heikkouksilta.

Ja kun puhun Järvenpään heikkouksista, puhun myös omista heikkouksistani kaupunginvaltuutettuna. Olenko tehnyt kaikkeni, että lapseni saavat kasvaa turvallisessa ja yhdenvertaisessa kaupungissa, jossa palvelut takaavat tasa-arvon ja hyvinvoinnin? Tämä tie ei varmasti ole vielä käyty loppuun.

Monipuolinen Järvenpää on maailman paras kaupunki. Ei musta eikä valkea vaan värikäs kuin sateenkaari – myös harmaassa loskasäässä. Kyyniset ihmiset saavat rauhassa hymähdellä tämän kuullessaan, mutta minuun se ei vaikuta. Lähden ulos ihailemaan kotikaupunkini mahtavuutta!

Kirjoittaja on järvenpääläinen koulutuspoliittinen asiantuntija ja kaupunginvaltuutettu (sd.).

Julkaistu Keski-Uusimaa-lehdessä 26.12.2020.

Luokkayhteiskuntako?

Koulutustaso on merkittävästi määrittämässä paitsi yksilön omaa sosioekonomista asemaa myös tuon aseman siirtymistä jälkipolville.

Institutionaalisella tasolla Suomi ei ole mikään luokkayhteiskunta. Meillä on inklusiivinen koulutusjärjestelmä, joka perustuu lähes täysin julkisille palveluille ja on käyttäjälle pitkälti maksuton (oppivelvollisuuslain uudistamisen myötä myös toisella asteella). 

Suomalainen koulutusjärjestelmä ei myöskään sisällä pussinperiä. Vaikka opiskelu ei olisi nuorena maistunut, ovet pysyvät auki tohtorin tutkintoon asti myös myöhemmässä iässä.

Myös yleinen mielipide on tällaisen järjestelmän puolella. Harvat peräänkuuluttavat julkisen sektorin valta-aseman murtamista esimerkiksi yksityiskoulujen kautta.   

Järjestelmän osaset mahdollistavat koulutuksen kautta sosioekonomisen nousun jokaiselle. Jos ihminen on lahjakas ja motivoitunut, hänellä on periaatteessa kaikki mahdollisuudet pärjätä ja saada koko sisäinen potentiaalinsa käyttöön. 

Koulutusjärjestelmä luo hyvät puitteet, mutta kaikki ei silti ole hyvin. Koulutus polarisoituu -  ja sen myötä koko yhteiskunta. 

Tutkimusten mukaan korkeakoulutettujen lapsi hankkii korkeakoulutuksen 11 kertaa todennäköisemmin kuin perusasteen varassa olevien vanhempien jälkikasvu. Kun tällainen kehitys jatkuu tarpeeksi kauan, alkaa suomalaiseenkin yhteiskuntaan hiipiä luokkayhteiskunnan elementtejä. Tietty kansanosa tuntuu jumittuvan tiettyyn sosioekonomiseen asemaan. 

Brutaaleimmillaan polarisoituminen on konkretisoitunut joidenkin korkeakoulupaikkojen hakuprosesseissa. Ilman kallista valmennuskurssia ovet oikeustieteelliseen eivät aukea. Kenellä on ollut varaa maksaa valmennuskurssi? Hieman karrikoiden voi vastata, että juristien lapsilla.

Hyvinvointivaltion idean mukainen koulutuksen tasainen jakautuminen ei vaikuta toteutuvan optimaalisesti. Se ei ehkä tee Suomesta luokkayhteiskuntaa, mutta suunnan osalta meidän on syytä olla hereillä.

Kirjoittaja on järvenpääläinen koulutuspoliittinen asiantuntija ja kaupunginvaltuutettu (sd.).

Tulevaisuuden taidot

Maamme koulutuspolitiikan strategisen kehittämisen ytimessä on osaamistarpeiden ennakointi. Tätä tärkeää työtä tehdään monissa paikoissa, etunenässä Opetushallituksessa sekä erilaisilla koulutuksen ja työelämän rajapinnoilla.

Osaamisen ennakointityön simppeli haaste on, että se on todella vaikeaa. Katse on kohdistettava 10-15 vuoden päähän. Millaista taitoja työmarkkinat silloin tarvitsevat? Millaista koulutusta kansalaisille tulisi tarjota? Minkälaisia työtehtäviä tulevaisuus pitää sisällään? Tiedämme globaalit megatrendit, kuten ilmastonmuutoksen tai kaupungistumisen, mutta osumisprosentti jää silti usein maltilliseksi.

Markkinatalous luo tarpeita työelämälle usein jopa kaoottisen oloisesti, mutta hyvä niin. Dynaaminen elinkeinoelämä ja vauhdikkaasti kehittyvät työmarkkinat ovat ehkä haaste koulutusjärjestelmälle, mutta kertovat elintarkeästä innovaatio- ja uudistumiskyvystä.

Yksittäisten taitotarpeiden ennakoinnin lisäksi parhaiten koulutusjärjestelmä vastaa markkinoiden haasteisiin pitämällä kiinni yksilöiden kyvystä kehittää itseään: olivat tulevaisuuden osaamistarpeet mitkä tahansa, on kyettävä huolehtimaan kyvyistä kouluttautua uudelleen ja mukautua vääjäämättömään muutokseen ympärillämme. 

Tämä taas vaatii ihmisiltä jotain aivan erityistä: tiettyjä perustaitoja, oppimisen metataitoja, soveltavia kognitiivisia kykyjä, itsensäjohtamista. 

Tie näihin hieman abstraktimpiin taitoihin kulkee sivistyksen kautta. Meidän ei pidä unohtaa yleissivistävän opetuksen tärkeyttä, tapahtui se sitten varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa, toisella- tai korkea-asteella. 

Usein esimerkiksi ammatillisessa koulutuksessa olevien nuorten kohdalla tunnutaan ajattelevan, että he kyllä pärjäävät elämässä kunhan oppivat oleelliset ammatilliset taidot. Lukeminen, kirjoittaminen, matematiikka tai vaikka yhteiskunnallinen osaaminen koetaan lähinnä taakaksi.  

Kyseiset taidot ovat kuitenkin kullan arvoiset siinä vaiheessa, kun vanha osaaminen vanhenee ja pitäisi alkaa oppia jälleen uutta. Tällä hetkellä toiset ovat huomattavasti valmiimpia vastaanottamaan työelämän muutokset kuin toiset. Ja ikävä kyllä raja kulkee usein sosioekonomisen taustan mukaan.

Kirjoittaja on järvenpääläinen koulutuspoliittinen asiantuntija ja kaupunginvaltuutettu (sd.)

Kolumni on julkaistu Keski-Uusimaa-lehdessä 19.8.2020.

Koulutusta ja sivistystä jokaiselle

Vanhan oppivelvollisuuden suuri ongelma on, että se ei enää tuota riittävää osaamisen ja sivistyksen tasoa työssä ja siviilielämässä pärjäämiseen. Ainoastaan perusopetuksen varassa olevien kansalaisten työllisyysaste on häkellyttävän paljon heikompi kuin toisen asteen tai korkea-asteen koulutuksen saaneiden. Pärjätäksemme meillä suomalaisilla pitää olla vähintään toisen asteen tutkinto. Oppivelvollisuuslain uudistaminen edistää tätä tavoitetta harppauksittain.

Uuden oppivelvollisuuslain äänekkäin kritiikki on kohdistunut siihen, että käytämme jatkossa koulutukseen liikaa rahaa, kun sama tulos voitaisiin tuottaa halvennetusti erilaisilla täsmätoimenpiteillä, joissa pienemmät resurssit kohdistettaisiin vain mahdollisesti marginalisoituviin nuoriin. Idea on aivan asiallinen, mutta toimet hyvistä tarkoitusperistä huolimatta riittämättömät.

Potentiaalisesti syrjäytyvien nuorten tunnistaminen ja saattaminen vaihtelevien toimenpiteiden piiriin on tosi asiassa äärimmäisen vaikeaa. Varmin tapa huolehtia siitä, että hyvinvointivaltion kapeikoissa piileskelevät pontentiaaliset syrjäytyjät saatetaan turvallisesti elämässä eteenpäin, on puuttua koulutusjärjestelmän rakenteisiin – eli toisin sanoen kehittää lakia oppivelvollisuudesta tukemaan juuri heitä.

Toinen kritiikki kohdistuu ”pakkotoimiin”. Nuorten motivaation pelätään heikkenevän, jos heidän on oppivelvollisuusiän uuden määrittämisen myötä pakko siirtyä toisen asteen opintoihin.

Harvat tätä pakkoa vastustavat ovat kuitenkaan valmiita esimerkiksi alentamaan oppivelvollisuusikää, vaikka se olisi toki kaikenlaista ”pakkoa” vastustavan linjan mukaista. Vai onko oppivelvollisuusikä maagisesti juuri nyt tismalleen tasapainoinen yhdistelmä pakkoa ja vapautta? Kaikki tiedämme, että näin ei ole. 

Oppivelvollisuus on siis määriteltävä uudelleen vastaamaan modernin maailman vaatimuksia. Tämä on myös kansantalouden etu, kuten lukuisista riippumattomista tutkimuksista on käynyt ilmi.  

Maamme historia on rohkeiden yhteiskunnallisten edistysaskelien historiaa. Emme ole pelänneet muutosta, eikä sitä pidä pelätä nytkään. Koulutus ja sivistys kuuluvat jokaiselle.

Kirjoittaja on koulutuspoliittinen asiantuntija ja Järvenpään kaupunginvaltuutettu (sd.) 

Kolumni on julkaistu Keski-Uusimaa-lehdessä 12.7.2020.

Laatutyötä ilman raja-aitoja

Teksti on julkaistu alunperin Siltasaaren valopäät -blogissa 23.11.2018 

Ammatillinen koulutus on ollut otsikoissa – ja pääsääntöisesti negatiivisessa mielessä. Huoli kotona energiajuomaa kittaavista, Counter-Strikea päivät pitkät hakkaavista teineistä on suuri. Miksi ammatilliset opiskelijat eivät saa tarpeeksi opetusta? Miksi he saavat maleksia kotona keskellä päivää? Ajatelkaa lapsia!

Monet ovat löytäneet syyllisen ammatillisen koulutuksen reformista. Osoite on vain puoliksi oikein. Täyteen paniikkiin ei ole syytä.

Reformin jälkeinen ammatillinen koulutus pitää sisällään hyviä palikoita. Itse reformissa oli enemmän hyvää kuin huonoa. Ongelma on, että koulutuksen järjestäjien resurssit ovat liian pienet reformin menestyksekkääseen toteuttamiseen. Ja tästä voidaan syyttää pääsääntöisesti nykyistä, mutta myös edellistä, hallitusta.

Ammatillisen koulutuksen kivijalka on laatu. Myös huolten taustalla on huoli laadun heikkenemisestä. Tunnetusti laatu maksaa, mutta laatutyötä voidaan kehittää myös muilla tavoilla.

Koko ammatillisen koulutuksen laadunhallinta on aikamoinen himmeli. Taustalta löytyy Ammatillisen koulutuksen laatustrategia 2011–2020 -kaltaisia valtion linjapapereita, jotka aika ajoin nostetaan mapista pölyttymästä välitsekkauksia varten.

Tehtävänsä on OKM:llä, OPH:lla, Karvilla, oppilaitoksilla ja työelämän edustajilla. Himmellimäisyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa. Kaikilla edellä mainituilla toimijoilla on oikeasti tärkeä rooli. Oman kokemukseni mukaan ne ovat myös täynnä osaavia koulutuksen asiantuntijoita.

Mitä voisimme pohtia enemmän, on laadunvalvonnan yhteistyö. Tällä hetkellä ainakin työelämätoimikunnissa istuvat työelämän edustajat kokevat asemansa epäselväksi. Raja-aidat opetushallinnon (OKM, OPH), koulutuksen järjestäjien ja työelämän edustajien (työelämätoimikunnat) eivät vaikuta hälventyneen. Monet eivät koskaan kuulleetkaan Kansallisesta koulutuksen arviointikeskus Karvista. Emme tiedä, mitä kollegamme tekevät.

Lopputuloksena on jupinaa ja manailua siitä, miten ministeriö laatii kelvottomia lakeja eikä kuuntele tarpeeksi työelämää. En epäile, etteikö hallinnon puolella kiroilla samalla tavalla työelämän epärealistisia odotuksia ja ymmärtämättömyyttä.

Miten tuomme toimijoiden kirjon vielä vahvemmin saman pöydän ääreen? Voisimmeko käyttää digialustoja tehokkaammin hyödyksi laadun varmistamisessa? Aivan varmasti. Fiksut työnantajat voivat tukea paikallisten, resurssien kanssa kipuilevien koulutuksen järjestäjien omaa laatutyötä. Ajatus työpaikasta todellisena oppimisympäristönä tuo aivan uudenlaista koukkua työelämän ja oppilaitoksen yhteiseen laatutyöhön. Työelämällä on entistä suorempi keino, mutta myös suurempi vastuu, vaikuttaa ammatillisen koulutuksen laatuun.

Toki myös verkostoituminen ja toisten työn ymmärrys ovat avainasemassa. Selkeästi esiin tuotu arvostus eri laatutoimijoiden työstä madaltaisi kynnystä tehdä yhteistyötä.

Uskon sataprosenttisesti, että kaikkien tavoitteet ovat tismalleen samat: Laadukas ammatillinen koulutus ja korkea työllisyysaste. Maaliin pääsemiseksi tarvitsemme avointa asennetta, tavoitehakuisuutta ja toimivia yhteistyömalleja.